Rakkautta ei piiloon saa

Vihdoin voin sen myöntää, kuukausien jälkeen...

Kero kuuluu perheeseen, en pysty kuvittelemaan elämääni ilman sitä, ennen kaikkea välitän tosta pienestä karvapallosta enemmän kuin mistään.

Olen vihdoin pystynyt avaamaan sydämeni tuolle pennulle, se ei ole enää vain välttämätön hoitaa, vaan myös älyttömän rakas.

Joskus elämän jatkumiseen tarvitaan apua, varsinkin sen pienen vaahtokarkin muodossa.

Ajattelin jo kauan sitten, että tekisin postauksen Keron ja Kisben eroista, mutten ollut valmis siihen. Tänään on ollut jälleen ilta, jolloin pientä mammanpoikaa ikävöin. 

Joskus toivoisin, että joku vain sammuttaisi tämän loputtoman kivun, ehkä jopa poistaisi muistot.. 
Sitten tajuan ettei se olisi oikein, 

Kisbe oli tärkein osa elämääni, ehkä jopa parhain. 
Tiedän vielä jonain päivänä tuon pienen demoninpoikasen olevan Keroa, sekä joskus vielä minua vastassa. 

Aallokkoa on vaikea hiljentää, kun myrskky on tulossa, mutta ainakin voi yrittää olla hukkumatta.

Lupaan, etten koskaan lopeta taistelua, pysyttelen pinnalla niin kauan kuin tarve vaatii. En luovuta, vaikka mitä tulisi eteen. 

Kisbe vs. Kero

Luonne: Kisbe oli luonteeltaan tosi menevä tyyppi, se ei koskaan olisi asettanut itseään konfliktiin, itseasiassa urokseksi, se oli todella alistuvainen, mutta ylpeä. 

Poika myös tuli toimeen kaikkien kanssa, niin lasten, vanhusten, kuin erinlaisteen kotieläinten, aina se löysi yhteisen sävelen uuden otuksen kanssa.

Pienikin uhkaava ele toiselta, sai Kisben menemään matalaksi, se teki selväksi aina, ettei haluaisi tapella.

Tosin siinä vaiheessa kun itse rupesi komentamaan poikaa, niin ei ollut alistumisesta merkkejäkään. 

Harvoin tosin se teki mitään semmoista, että olisi pitänyt suuttua, mutta silti aina jos joutui ottamaan niskasta kiinni, Kisbe näytti vähintäänkin ylpeältä, ei laisinkaan katuvaiselta.

Myös luonne oli puhdasta kultaa, vaikka kokoa oli 18kg puolivuotiaana, niin koskaan en ollut törmännyt niin varovaiseen koiraan. 

Siskon 1vuotias sai hakea siltä lelut, luut ja ruuat suusta asti ja se vain jakoi ne mukisematta, tai otti todella varovasti lapsen käsistä asian takaisin. 

Aina kun tunsin ahdistuneisuutta, niin Kisbe oli ensimäisenä paikalla lohduttamassa. 
Se saattoi tulla painamaan päänsä olkapäälläni tai hyppäämään viereen ja vain makoilemaan kylkeen. nojaten painollaan maailman tuskan pois sydämestäni.

Kero taas on luonteeltaan menevä, mutta epävarma vieraiden ihmisten ja koirien suhteen. 

Vieraat ihmiset saavat pojan laskemaan päätään, tekemään itsestään pienen ja vaarattoman.

Myös täysin vieraat koirat tekevät saman sen olemuksessa, mutta Kero lämpenee paljon nopeammin koirille, kuin ihmisille. 

Kero on DraamaQueen,  pienikin hipaisu saattaa aiheuttaa ontumista, muistuttaminen tottelemiseen aiheuttaa välillä kijumista ja pienikin äänenkorotus, saa Keron lopettamaan työskentelyn täysin kanssani. 

Poika ei myöskään etsi tappelua, mutta puolustautuu vahvasti, jos toinen yrittää dominoida, tai alistaa. Se ei luovuta, ennen kuin on todennut, ettei voi voittaa. 

Kero on myös tarkka tilastaan, jos koirakaverit jyräävät sitä, se kyllä sanoo, että: " Nyt saatana!!"

Mutta rauhoittuu todella äkkiä tilanteesta ja kun jyrääminen loppuu, niin leikki jatkuu normaalisti. 

Kerosta ei ole lohduttajaksi, vaikka huutaisin ja itkisin, ei poika tulisi katsomaan mikä on vialla, mutta se ilmentääkin rakkautta sitten toisin keinoin. 

Kuten lenkillä, se saattaa yllättäen kääntyä puoleeni ja vain rupeaa heilumaan ja katsomaan, niin ettei voi erehtyäkkään mitä poika tarkoittaa, se on sen tapa sanoa: " Olen iloinen ja rakastan sinua."

Välillä se tuo leluja, että leikittäisiin, kun taas joskus se nousee takajaloilleen ja nojautuu jalkoihini, jolloin voin rapsuttaa sitä mahasta ja pentu yrittää pussailla takaisin.

Tottelevaisuus; Kisbe oli tosiaan se penaalin... En sanoisi tylsin, mutta teroittamaton. 

Sillä saattoi mennä useampi hetki, ennen kuin tajusi  jonkun asian, pentu aikaan vitsailinkin, että se kuolisi joku päivä, vain oman tyhmyydensä tähden.. 

Silloin kun oppi, se teki käskyn mukisematta, luokse tulo oli aina vahva, eikä koskaan tarvinnut epäröidä, etteikö poikaa olisi voinut vapaana pitää. 

Sisäsiisteys oli vasta suoritettu 6kk ikään mennessä, Kisbe ei koskaan oppinut ilmaisemaan hätäänsä, tosin jos vatsa oli löysällä, niin silloin se hyppi ja kiljui tarvittaessa. 

Se myös käveli loistavasti hihnassa jo 3kk:na, sain silloin paljon kehuja vastaan tulijoilta, Kisbe ei itseasiassa koskaan vetänyt, tai rähissyt vastaan tuleville koirille, aina käveli nätisti jalan vieressä.

Se totteli ketä vain, missä tilanteessa vain. Sillä vain ei ollut semmoista off nappia korvissa: " kun mamma ei ole paikalla.."

Kisbe ei koskaan kyseenalaistanut, vaikka käskyt olisivat tulleet täysin tuntemattomalta taholta, se oli aina valmis miellyttämään kaikkia parhaansa mukaan, eikä se halunnut koskaan aiheuttaa pettymystä. 

Kero taas, se osaa olla todella terävä jos haluaa, mutta toisaalta aina riippuu tilanteesta. 

Luoksetulon kanssa saatiin ensimäisten kuukausien aikana taistella, mutta poika ei olisi koskaan karannut, sitä pystyi silti aina pitämään vapaana, ilman sen suurempia ongelmia. 

Kero on oppinut 4kk ikään mennessä "puhumaan," "Mennään," "istu," "odota." ja se tärkein
" Tassu," joka ei ole täysin normeissa pysynyt, sillä  pentu osaa antaa tassua kaukokäskyllä, ilman käsimerkkiä.

Hihnassa kävellään silloin tällöin hyvin ja vasta vähän aika sitten tajusin syynkin. 

Kisbe oli kesäpentu, palkkasin sitä aivan hirveästi hihna löysällä kävelystä. Keron kohdalla taas pakkaset eivät ole houkutelleet palkkaamiseen, tosin koko ajan sitäkin virhettä korjaamassa.

Kero tottelee harvoin muita, kuin minua. 
Sillä ei itseasiassa korvakaan loksahda, jos siskoni yrittää pyytää, sitä luokseen. Tämän ominaisuuden takia, perheeni uskoi Keron kuurouteen pitkän aikaan.

Se myös ilmoittaa kerrostalossa hädästään, rupeaa vinkumaan ja menee ulko-oven eteen ja pyytää pihalle, tosin maalla se ei pyydä kuin hiljaisesti, tapittamalla ulko-ovea.

Nyt vain 4kk iässä, Kerolle riittää 3-4 lenkkiä päivässä ja se on yksin 8h arkena, eikä kertaakaan ole tehnyt vahinkoja sisälle poissa olojen aikana. 

Se on uskollinen lähinnä vain minulle, muut ihmiset sen mukaan voivat painua jonnekkin missä pippuri kasvaa, toki paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Yhteenvetona voin sanoa, että omistin koiran, joka oli enkeli jo syntyessään, mutta omistan myös koiran, joka on pelastaja, jo eläessään.

Is this real..... Life?

Vihdoin on aika! 

Hyvät seuraajani ja tulevat lukijani, jälleen olemme keskellä ihmettä.

Ei hätää, ei ole syytä paniikiin. 

Vaan ottakaa tukeva ote vierustoveristanne, sillä nyt paljastellaan outouksia, blogin kirjoittajan pään sisältä!

Nyt on aika puhua fandomeista ja niiden vaikutuksista elämääni. Ei en ole hullu, tai no ehkä tähän tarvitaan ripaus sitä sekopäisyyttä, mutta ainakin se on elämisen arvoista. 

Jo ennen eläin hulluutta, tai piirtämistä, ylipäättään mitään oleellista nyt kuuluvaan elämääni, omistin yhden oleellisen piirteen. 

Eläydyin lukemaani. 

Sarjojen henkilö hahmot koskettivat sydäntäni, saatoin vain heittäytyä tarinaan niin hyvin mukaan, että pian huomasin joko nauravani tai itkeväni, jonkun hahmon puolesta. 

Kuin kaikki olisi tapahtunut juuri samalla hetkellä edessäni.

Silloin en vielä tiennyt mistä näistä oireista oli kyse. 

Noina kultaisina teinivuosina luin paljon, en ollut kiinnostunut juhlimisesta, eikä näin ollen kaveri porukkaani lukeutunut niitä himo ryyppääjiä. 

 Mielummin jäin iltaisin hyvän kirjan ääreen, kuin lähteä kaupungille kävelemään. 

Saatoin piirtää, taikka kirjoittaa silloisen pinnalla olevan sarjan hahmoista enemmän kuin laki olisi sallinut.

Joskus ne fictionaaliset hahmot olivat kuin suojaava perhe, joka tuntui pitävän kaiken pahan, muurien ulkopuolella. 

Sarjat tulivat ja menivät kuin aaltoina, jotkut kuolivat innostuksen loputtua pois, mutta jotkut heräsivät vuosienkin jälkeen jälleen eloon, kuin tuhkasta uudelleen syntyvä Feenix.

Yksi ensimäisistä kirjoista, jotka veivät mukanaan oli Harry Potter.
Ties kuinka monet fanficit kirjoitin, taikka kuinka monet unet sisälsivät tuota maagista taikamaailmaa.
Tänäkin päivänä voin sanoa, kyseisen sarjan olevan vähintäänkin mestari teos.

En vieläkään tiedä miten J.K siihen pystyi, mutta hän antoi lapsuuteeni ripauksen enemmän taikaa, sekä hieman laajemman mielikuvituksen.

Mieleni ja kynän välillä ei koskaan ollut kehitettyä yhteyttä, se oli enemmän luonnollista. Kun inspiraatio otti vallan, mikään ei estänyt sanojen ilmestymistä paperille.

Joskus koulussa sai purra hammasta, kun idea tuntui niin loistavalta, muttei voinut heti sitä rustata johonkin ylös, taikka kuinka monet tunnit tuhlasin vihkojen reunoihin raapustaen jotain mitättömän pientä ideaa, jota yritti kaikin voimin herättää eloon.

Aivan, mitäköhän normaalien ihmisten aivoituksissa tällä hetkellä saatta tapahtua.

Mutta oikeasti asia, on simpelisti näin: 

Kuten jokaisessa elämässä, niin myös fandomeissa on hahmoja, jotka on selvästi tarkoitettu yhteen, mutta fanien suureksi iloksi näin ei koskaan tapahdu, tai erittäin harvoissa ja harvinaisissa tapauksissa saattaa tulla se pieni, mutta suotava poikkeus.

Näitä kutsutaan shipeiksi, jotka ovat pieniä, mutta tärkeitä parituksia maailmassasi. 

Sitten on se pääpomo Otp, joka saa elämäsi tuntumaan yllättävän paljon paremmalta, kuin myös huonomalta. 

Otp, on paritus joka suorastaan tuhoaa normaalin elämän ympäriltäsi. 

Haluat kyseisen parin niin pahasti yhteen, että ajatus saattaa jopa ahdistaa mieltäsi hieman, myönnän itsellänikin olevan näitä muutama, jos ei useampikin.

Ainakin itselleni paritukset tuovat elämään niin paljon enemmän sisältöä, toki on niitä jotka perustavat koko elämänsä fandomille ja parituksille, mutta niin kuin koulukaverini sanoivat, niin he eivät uskoisi, minussa olevan tätä hulluutta. 

En koskaan juttele sarjoista muuta kuin ihmisille, joita tiedän asian kiinnostavan, osaan lokeroida asiat ja ottaa ne esiin kun on sen aika.

Tiedän milloin on oikea aika puhua vain elämän oudoista kuvioista, taikka arki päiväisistä asioista. 

Tosin kuka on luokittelemaan mikä tässä maailmassa on outoa ja mikä ei, ketä elää normaalia elämää ja kuka on mukamas vähän sekaisin. 

Sitten pääsemme tunne pyörremyrskyn sisään. 

Kun äidin isä oli vuosia sitten käymässä, hän näki kuinka huusin ja itkin tietokoneen edessä, hölmistyneenä hän kysyi äidiltäni, onko minulla kaikki hyvin.

Vastaus on jäänyt mieleeni, vielä näiden vuosien jälkeenkin:

"Aina kun Laura katsoo taikka lukee jotain, niin hän saattaa huutaa, itkeä, taikka nauraa, mutta ainakin se tulee suoraan sydämestä."

Tottahan tuo on, näitä tunteita kuvailleen Feels:inä, karkeana suomennoksena, tämä tarkottaisi tunnetta, tai paremmin kuvailtuna, tunne vyöryä.

Kun katson jotain sarjaa josta todella pidän, niin hahmojen tunteet, ovat kuin omia tunteitani, jos sarjassa tapahtuu jotain kamalaa ahdistun ja tuntuu kuin sydämeni revittäisiin rinnastani paljain käsin. 

Pahimmissa tapauksissa haluaisin vain käpertyä sohvan nurkkaan, monien lukemattomien kyynelten vyöryessä silmistäni.

Tosin jos sarjassa tapahtuu jotain iloista, niin naurun pyrskähdykset karkaavat huulilta ja joskus silmä kulmat kostuvat, silkasta onnellisuuden tunteesta.

Tässäkin pahimmassa tapauksessa, saattaa kiljua tyynyyn ja suorastaan hyppiä ympäri huonetta. 

Yleensä nämä pahimmat reaktiot tulevat kun jotain odottamatonta, tai juuri se odotettu asia tapahtuu. 

Saatan olla sekopää, hullu, täysin erimaailmasta, mutta ainakin elämässäni on paljon aisteja kutkuttavia asioita. 

Kyllä, jotkut saattavat tietokonetta sulkiessa miettiä: " Mikä friikki," mutta loppujen lopuksi jokaisella on joku pakkomielle elämässään, joka näkyy enemmän, tai vähemmän muille. 

Suosittelen vielä vilkaisemaan tämän Fandom videon, se tiivistää hyvin koko perus idean ja tunnelman.