Katsaus tähän vuoteen

Tammikuu

Vuoden ensimäisessä postauksessa päästiin blogin pitäjän sielun elämään, myönnän nauttineeni Fandom tekstin kirjoittamisesta paljon, se oli vain yksinkertaisesti jotain erinlaista. 

Ilokseni myös sain huomata, kuinka moni samastui tekstiini, en ollutkaan se ainoa hullu, tässä kummallisessa maailmassa.

Sitten pohdittiin lappalaisen ja pienen sekarotuisen eroja, myönnän itsekkin että mietin tätä vielä pitkään postauksen jälkeenkin.

Omistajana oli selvästi hieman vaikeuksia hyväksymään ne pienet kuin suuretkin erot noissa koirissa, ne olivat kyllä tervettulleita, mutta sopeutumiseen tarvittiin aikaa.

Myös samalla kuulla, sain vihdoin avattua sydämeni tuolle pienelle lappalaiselle, olin pitkään niin musertunut Kisben lopetuksesta, etten uskaltanut rakastaa Keroa täysin.
Pelkäsin, että sekin vietäisiin minulta ennen aikojaan.

Siksi oli ihana huomata kuinka yhtenä päivänä katsoin tuota pientä lappalaista ja tiesin, että se ei lähtisi mihinkään, sen jälkeen en kyseenalaistanut kertaakaan omaa rakkauttani tuota kohtaan. 

Helmikuu

Mietittiin mahdollista muuttoa puistolaan, myös vietettiin paljon aikaa kyseisessä kämpässä. 
Siellä oli sille rikostoveri Damon, kaunis musta kissa, joka kyllä osasi tehdä kaikenmaailman kolttoset lappalaisen kanssa.

Ennen muuttoa, nimittäin nämä kaksi olivat levittäneet tulevan kämppikseni valehtelematta 30-40 lankakerää pitkin kämppää, Kero oli ollut kaverini huoneessa ovi kiinni, kun kissa oli näppärästi vapauttanut pennun ja avannut vielä seuraavankin huoneen oven... 

Muistan kuinka paniikissa keräsin noita keriä kokoon, tunnin homma se oli, mutta kaikki saatiin takaisin palloiksi ja sitten vain oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

Myös ihmeteltiin Keron kansvua, se oli täyttänyt 5kk ja hartaasti toivottiin, ettei jouduttaisi toisia puolivuotisia juhlimaan surullisissa merkeissä.

Kisben kohtalo vaivasi siellä syvällä mielessäni, enkä osannut rentoutua vielä tuolloinkaan.

Haaveiltiin myös syöpäkoira kouluttamisesta, varattiin aika jo hajuerittely kurssille, mutta lopulta kortittomana sai huomata harrastamisen mahdottomuuden. 

Tämäkin unelma kaatui puhtaasti, ettei kursseille voinut tulla ilman autoa. 
Se siitä, onneksi keksimme paljon muuta puuhaa, opeteltiin hölmöjä temppuja ja treenattiin pieniä tokon liikkeitä.

Myös podettiin hyvinkin "harvinaista" tautia, kuin pentukuume, Kero oli vasta 5kk ikäinen rääpäle, kun jo haaveilin seuraavasta koirasta.

Tämäkin johtui yksinkertaisesti siitä koska Kero oli tavattoman helppo pentu.

Maaliskuu

Muisteltiin Maailman parasta sekarotuista, kehiteltiin sille kirje taivaaseen.

Suru oli muuttanut muotoaan, mutta ikävä oli riipivää ja välillä rukoilin, että olisin voinut mennä aikaa taaksepäin ja rutistaa tuota hyeenaa vielä viimeisen kerran...

 Huhtikuu

Lopulta muutettiin väliaikaisesti Puistolaan, siellä miittailtiin Keron siskoa. 
Olin jo ennen omia koiria asunut kyseisessä paikassa siskon labbikseni kanssa, joten kaikki oli siellä tuttua ja turvallista.

Huomasin monesti käveleväni iltaisin lenkkejä ilman päämäärää, tämä oli yölenkkien alku. 
Viihdyin öisin ulkona, vaikka puistolassakin kulki enemmän tai vähemmän erikoista tyyppiä. 

Oli kiva katsoa tähtitaivasta ja nauttia viileästä ilmasta, Kerokin nautti kun pääsi öisin irti hihnasta juoksemaan kaupungin pimeydessä. 

Miittailtiin myös pariin kertaan Keron siskoa Bellaa, oli niin ihanaa päästä vaihtamaan kuulumisia toisen pennun omistajan kanssa. 

Pääsin myös ottamaan kauniita 7kk kuvia kaksikosta, molemmilla oli kunnon pörröturkki, jota välillä kaipaan. 

Miittailin myös Nitron ja Norin, sekä Nuutin omistajaa, oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa, myös oli hienoa nähdä kuinka porukan pennut olivat kasvaneet. 

Myös Huhtikuussa stressattiin koulua, eikä siellä tunnelin päässä tuntunut millään tulevan sitä valonpilkahdusta. 

  Kesäkuu

Kirjoiteltiin mielipide postauksia ja kuvattiin 9kk Keron taitoja.

  Elokuu

Oli jännää aikaa, taas suoritettiin yksi muutto ja se oli takaisin Kirkkonummelle. 

Tämä muutto kuvasti sosiaalisuuttani, sillä kämppikseni oli Kisben aikaan tavattuun koirapuisto tuttu. 

Koko kesä meni myös kesätöissä Kirkkonummen K-raudassa, tykkäsin hommasta kovasti ja viihdyinkin siellä koko kesän. 

Syyskuussa jäin "kesälomalle," siitä oli vielä noin kuukausi koulun alkuun ja silloin tutustuin Ketunpolun kasvattajaan ja kerroin tälle pentuhaaveistani. 

Sattumoisin hänellä oli pieni ja suloinen harmaa pentu vapaana, tätä sitten mietittiin ja epäröitiin viimeiseen asti. 

Lopulta hyvän ystäväni kanssa jutteli tuotti tulosta ja pian huomasin olevani kahden pennun omistaja, Kero ei ollut enää pieni, mutta noin 11kk ikäinen teini, vieläkin helppo kakara. 

Muistan kuinka jännityksellä haettiin tuota Tervu poikaa kotiin, eikä siinä Kirkkonumella ehditty olemaan kuin päivä, sitten lähdettiin kämppiksen koiran kasvattaja tapaamisiin. 

Siitä sitten suoraa Nuutin ja Norin omistajalle, jolla oli juurii viikkoa ennen kotiutunut pippurinen porokoiran alku Kurra.

Kuvittelimme kuinka tuosta tulisi hienot pari päivää, saisimme kirota, sekä nauttia pentujen seurasta, mutta Puppe ja Kurra päättivät noina päivinä höykyttää toisiaan olan takaa, eikä loppua näyttänyt tulevan millään! 

Onneksi viimeisenä päivänä oltiin jo kavereita ja pistettiin jopa vähän painiksi. 

Syyskuu

 Syyskuussa alkoi henkinen alamäki, kirjoitin postauksen siitä, mitä minulle olisi käynyt ilman pennun pehmoisen karvan kosketusta...
   

Lokakuu 

Ei oikeastaan sen kummempaa, pentu arkea ja kysymys haasteen julkaisu. 

Marraskuu 

 Vastailtiin kysymyspostauksesta tulleihiin kysymyksiin.

Kerrottiin Pupen kuulumisia ja saatiin tietää keron tarkki tulokset! 

Joulukuu 

Kerroin todellisen puolen omasta elämästä ja koirista, vaikka rankkaa se oli, niin päätin kirjoittaa masennuksesta ilman kaunisteluja. 

 

Tämä vuosi on sisältänyt paljon itkua, tuskaa, jännitystä ja myös iloa.
Vaikka suurimmaksi osaksi vuodesta sain taistella asioista ja jouduin miettimään juttuja uudelleen...

En vaihtaisi kuluneesta ajasta yhtään mitään, joskus on hyvä myöntää olevansa heikoilla ja hengähtää.
Ei sitä aina tarvitse suoriutua täysillä ja päästä läpi esteiden, joskus on vain hyvä pysähtyä miettimään seuraavaa liikettään.

Olen oppinut tästä vuodesta paljon, se on kasvattanut minua koiranomistajana ja ihmisenä, enää en tallusta joka paikkaan se feikkihymy kasvoillani, vaan annan itselleni luvan olla välillä heikko.

Kärsivällisyyteni on kasvanut huimasti, enää en hermostu niistä pienistä asioista joita arjessa taikka koirien kanssa tapahtuu.

Toivon seuraavan vuoden olevan positiivisia yllätyksiä täynnä.
Kaikille lukijoilleni hyvää alkavaa vuotta, muistakaa että vielä se aurinko risukasaankin paistaa.

Mielenterveysongelmat ja koirat

Nyt lähden puimaan asiaa, josta olen halunnut kirjoittaa jo kauan.
Ei ole ollut vain jaksamista ja inspiraatiota lähteä raapustamaan itselleni vaikeasta aiheesta.

Pari kuukautta sitten koulu meni totaaliseen alamäkeen työssäoppimisen aikaan, olin ollut kyseisessä paikassa pari päivää, kun sain jo kulkea siellä kuin hakattu piski.

Älkää käsittäkö väärin, henkilökunta oli ihana, minua neuvottiin ja autettiin, mutta silti kuljin siellä kyynel silmin, pariin kertaan romahdin vessan nurkkaan itkemään kuinka turha olin, kuinka en ikinä selviäisi tästä topista.

Kolmantena päivänä makasin sängyssä, katsoin kattoon enkä pystynyt lähtemään kyseiseen paikkaan. Rapsutin Puppea korvan takaa, juttelin Kerolle niitä näitä, sielu riekaleina lähdin viemään tätä kaksikkoa pihalle, en pitkälle, mutta tarpeilleen ainakin.

Sisälle päästyäni romahdin sohvalle, itkin jälleen turhautumisen tunnettani ja ahdistustani, sain näppäiltyä nopean tekstiviestin koulupsygolokille ettei kaikki ollut hyvin.

Ei montaa minuuttia kulunut kun puhelin pärähti soimaan, vastasin siihen ääni väristen, kyynelten valuessa vuolaana silmistäni, tästä lähtien olin merkattuna kiireisten tapausten listaan koulussa, psygolokille pääsin jo samalla viikolla.

Tässä vaiheessa olin pohjalla, enkä päässyt kapuamaan rikkinäisiä portaita ylöspäin, enkä todellakaan tiennyt kuinka kauan jaksaisin ihmisten avulla, koirien kanssa ehkä vähän kauemmin.

Psygolokilla tehtiin masennus testi, tuloksia en tuolloin vielä saanut tietää, mutta tämän jälkeen kävin Terveyden hoitajalla ja tästä alkoi ensimäinen sairaslomani.

Seuraavana päivänä sain sähköpostiin arvioni, olin vakavan masennuksen rajalla, apua olisi saatava heti, koulu ei tulisi kuuloonkaan.

Seuraavaksi käytiin lääkärillä, siellä luettiin psygolokin arvio, testin tulokset ja hoito pyynnöt.
Siellä keskustellessa tajuttiin että sairaus oli kytenyt sisälläni jo nelisen vuotta, tänä aikana kävin koulua, paria tutkintoa, ikinä niitä valmistumatta.

Määrättiin lääkkeitä ja kuukauden sairasloma, kotiin päästyäni oloni oli helpottunut, mutta myös pelokas miten tästä jatkettaisiin.

Koirat perus hoidin, mutta myönnän lenkkejen olevan tarpeiden tekemis luokkaa, olin niin väsynyt maailmaan, mutta koirat olivat pakko hoitaa, siihen en keksisi kompromisseja.

Päivät kuluivat, lääkkeiden vaikutus oli myönteinen.
Ahdistukseni väheni, ajatukset eivät olleen synkimmästä päästä ja jaksoin hieman panostaa noiden lenkkeilyyn.

Sitten huomasin painon nousun, ahdistus palasi.
Suurin syy oli todennäköisesti lenkkien vähyys, ruokahalun kasvaminen ja myös valitettavasti lääkkeiden sivuvaikutus.

Lopetin herkkut ja muut sokerit kokonaan, halusin jatkaa lääkkeillä, mutta myös painon nousu ahdisti.

Monet illat vietin sängyssä makoillen, uni ei tullut vaikka sen olisi pitänyt.
Välillä käytin koiria öisin pihalla, ajatuksena jos nukahtaisin saisin nukkua pidempään.

Joskus myös jätin käyttämättä, koska ajattelin sen olevan hyvä rangaistus sille, etten saanut unta.
Välillä huomasin ajattelevani, etten ansainnut noita koiria.

Moneen kertaan itkin, ajattelin useasti Pupesta ja Kerosta luopumisesta, kuinka olin vain säälittävä, koska pidin niitä itsekkäästi itselläni.

Vaikka ne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin tämmöisen rikkinäisen omistajan.
Myös kaverini saivat kuulla tästä, jolloin sain paljon huutoa edes ajatuksesta:
" Keron ja Pupen on tosi hyvä sun luona, ei kannata miettiäkään muuta. Ne elää tosi laadukasta elämää, sä paneudut niihin kunnolla ja pidät niistä muutenkin tosi hyvää huolta. Älä sitä epäile koskaan"

Tämä oli yksi monista viesteistä joita parilta kaverilta sain, he näkivät sen mitä minä en enää nähnyt.

He olivat siinä kun halusin vain henkisesti hypätä ikkunasta ja antaa tuskani imeytyä routaiseen maahan. 
He jaksoivat kuunnella illasta toiseen, kun maailma potki korkkareilla päähän.
He eivät työntäneet minua pois kun romahdin kesken keskustelun. 
He olivat siinä kun sitä eniten tarvitsin.

En ehkä ikinä tule käsittämään miten olen ansainnut noin hienoja ystäviä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat heittää sen köyden kuoppaan ja vetää ylös.

Tämän mahalaskun jälkeen oli kulunut se kuukauden saikku, olin lihonnut tuona aikana yli 10kg, joka ahdisti minua enemmän kuin tarpeeksi, ihan kuin hartioideni paino vain jatkoi kasvamista.

Olin lähtenyt maalle, koirat ulkoilivat lähinnä itsekseen, harvoin jaksoin lähteä lenkille enää. 
Teeskentelin itselleni että se olisi ihan okei, etten katsoisi mihin ne menisivät, kyllä nuo pysyisivät pihassa, ei niillä ole hätää.

Tuli toinen lääkäri käynti, siellä lähinnä päätettiin saikun jatkuminen vielä parilla kuukaudella, en olisi vieläkään koulukuntoinen.

Tässä vaiheessa kaikki vittuilu kotoa tuntui kuin miekan iskuilta rintaan, monesti huomasin itkeväni asioista jotka eivät ennen olleet tuntuneet missään.
Nahjailu ja läpän heitto olivat pahimpia, monet illat rapsutin puppea ja itkin, en edes tiedä kuinka paljon olen itkenyt tämän jakson aikana.

Jätin lääkkeet pois, jolloin mielialani oli vuoroin surkeuden alarajoilla, sitten jossain vaiheessa päästiin silmittömään raivoon maailmaan ja ihmisiä kohtaan.

Sain kuulla monesti hermostuvani tyhjästä, jolloin halusin vain kaikkien katoavan, sanoinkin pariin kertaan ääneen: " haluaisin että kaikki kuolisivat, niin minäkin voisin..."  
Tässä lauseessa oli ripaus totuutta, vaikka naureskellen sanoin sen.

Ei minusta olisi henkeä itseltäni ottamaan, mutta fakta on se... 
Jos jäisin auton alle tai tapahtuisi onnettomuus, en valittaisi. 
En katuisi...

Tämä ei myöskään tarkoita että olisin hyppäämässä auton alle tai tarkoituksella satuttamassa itseäni. 

Mutta pian sain huomata että muutosta oli tapahtumassa, joka ilta soitin ystävälleni että sain voimia lähteä koirien kanssa pidemmälle lenkille, samalla höpisten enemmän tai vähemmän tärkeistä asioista.

Tämä rutiini jatkui viikkoja, ne myös auttoivat henkistä puoltani, joka väitti minun olevani yksin.

Pian tuli perheen yhteinen risteily, kaikki halusivat juomaan ja pitämään hauskaa.
Tässä en ollut samaa mieltä, en halunnut ajatella mitä alkoholi tekisi valmiiksi hauraalle mielelleni.

Myös päässäni kivisti ajatus, jättää nuo kaksi koirahoitolaan melkein viikonlopun mittaiseksi ajaksi.
Tästä myös vitsailtiin enemmän kuin laki sallii:" Se napanuora pitää katkaista..:"

Ymmärrän että tällä haetiin todellisuutta, mutta siinä vaiheessa kun pidättelin kyyneliä perheen jäsenteni jättämistä jonkun muun huomaan, tuntui se todella pahalta.

Kummallakaan ei ole eroahdistusta, mutta Puppe kulkee siellä missä minäkin, Kero tottelee lähinnä vain minua.
Eikä se haittaa minua tippaakaan, tuon belgiprkl on parasta mitä elämässäni on tapahtunut, se että joku haluaa seurata jälkiäni, tuoden joka askeleella turvan tunnetta.

Sunnuntai oli pahin, kun kotiin tultaessa ei ollutkaan ketään vastassa, pääsisimme hakemaan rakkaimpani vasta maanantaina.
Myönnän istuneeni sängyllä ja kuunnellen huoneen hiljaisuutta, kuinka tyhjältä se tuntuikaan silloin.

Tämä sai myös ensimäistä kertaa aivoni raksuttamaan, en pystyisi elämään ilman noita, tekisin niiden eteen kaikkeni.
Kunhan voisimme olla yhdessä.

Koirien hoito parani, huomasin jälleen nauttivani noiden seurasta, myönnän pitkään ajatelleeni että kaikki olisi turhaa, enkä halunnut olla noiden kanssa pakollista enempää.

Mutta tuosta oli suunta vain ylöspäin, voin sanoa käsi sydämmellä että myös nuo karvakorvat ovat syy miksi olen jaksanut tähän päivään asti.
Ne ovat olleet vierelläni kun ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ne ovat olleen siinä aina kun olen tarvinnut.

En vaihtaisi päivääkään tästä elämästä, enkä noista elukoista.
Ne ovat perheeni ja minä niiden.