maanantai 30. marraskuuta 2015

samat yhteiset lenkit


Vihdoinkin saatiin työssäoppiminen tehtyä kunnialla loppuun. Kaiken lisäksi ylimääräisistä tunneista kertyi vähän yli viikon loma. 
Onkin edessä oikein rankka yksi koulupäivä ennen kaikkien odottamaa joululomaa. Josta puheen ollen... Joku hiiri taisi syödä joulukalenterini kaikki luukut, köh köh. 

Mutta asiaan. En tullut tänne lätisemään turhia arjen yksityis kohtia. Vaan siitä kuinka oudolta tällä hetkellä kaikki tuntuu. Siis tulin Keron kanssa Lauantaina Knummelle takaisin ja tuntuu että olen hieman hukassa. 

Enkä nyt tarkoita koirankoulutuksessa vaan muistojen. Tajusin etten ollut ainut ihminen jota Kisbe kosketti. Ihan sama minne menen täällä, niin näen Kisben. Ihan sama mitä teen, niin ajatuksissani on tuo pieni demonin poikainen. Muistot ovat niin vahvoja täällä, kuin en olisi koskaan pois ollutkaan. Ainoastaan se olellinen puuttuu... 

Kisbe.


Tottakai kävin hyvästelemässä pienen pentuni mökillä, Kero pääsi mukaan. En tiedä hölmöä kai luulla että Kisbe näkisi seuraajansa siten paremmin. En ollut vieraillut haudalla sitten lopetuksen. Aina kun olin kävelemässä sinne suunnalle...

Sydämeni hajosi ja jouduin kävelemään takaisin kotiin. Nyt en voinut jättää menemättä. Tiesin, etten voisi elää itseni kanssa jos en olisi käynyt sanomassa hei... 

Enää ei tule kyyneliä pojasta puhuessa, joskus saatan romahtaa, mutta Keron ansiosta olen pystyssä. Vaikka vertaankin tota tosi paljon Kisbeen, mutta huolestuttavaahan se olisi jos sanoisin ton olevan juuri kuin Kisbe. 



Näillä on selvät eronsa. Samanlailla kun Kisbeä komensi, niin tuo huutaa kurkkusuorana kuin sitä tapettais, mutta siinä kun kisbe huusi yksin jäädessään niin tuo vain nukkuu ja odottaa kiltisti että tulen kotiin. 
Voisin jatkaa tuota listaa varmasti loputtomiin, mutta jätetään se johonkin muuhun ajan kohtaan. 

Tänään kävin Keron kanssa postissa. Oletin ettei siellä muistettaisi minua, mutta toisin kävi. Ensimäinen kysymyshän oli: " Missä Kisbe on?" 

Siinä sitten hieman huulta purren kerroin asian. Joka selvästi järkytti henkilökuntaa. 
Olinhan käynyt Kisben kanssa alusta asti paljon postissa, aina he jaksoivat kysellä miten meillä menee. Ollaanko ratkottu eroahdistusta, taikka mitä tänään ollaan tuhottu. 

Sanotaanko että se on outoa kävellä noita samoja lenkkejä eri pennun kanssa. Jotenkin vaikea uskoa sitä, että vasta 3kuukautta sitten kävelin näitä teitä Kisben kanssa.




En haluaisi että tästä tulisi hirveän masentava postaus, mutta jotenkin kaikki tuntuu niin paljon merkityksettömältä, kuin ennen. 

Kero on ottanut paikan muutoksen hyvin. Vaikka sen ilme oli sisäpihalle tullessa: " ootkos nyt ihan tosissas nainen." Eka ilta vinguttiin ja ihmeteltiin autoja. Sekä koirapuistossa käytiin Kuuraa katsomassa, mutta saatiin todeta että valkkari on aivan liian raju leikeissään pennun kanssa. 

Hihnassa kävely sujuu hyvin, mitä nyt välillä pöhistään/haukutaan vastaan tulijoille. Pikku hiljaa tuo on alkanut tottua tähän kaupungin vilinään. 


Kero suoriutui myös todella hienosti ensimäisestä bussi/juna kyydistään. Vaikka itse pelkäsin, että tuo oksentaa niin toisin kävi. Hyvin rauhallisesti vain makoili junan lattialla, eikä hätkähtänyt lasten rattaita tai ihmisiä. 

Sain myös huomata uuden luonteen piirteen tuossa, tuo arastelee vieraita koiria, katselee niitä mielummin mun jalkojen takaa kuin menisi nuuskimaan. Nyt ollaan sovittu keskiviikoksi treffit Jenin ja Kinan kanssa. Niin päästään aloittaa sosiaalistaminen hyväluontoisilla koirilla. 

Yksin ollessa ei ole tuhonnut paikkoja, edes tavarat ei ole siirtynyt mihinkään. Kämppis sanoi että Kero on ollut niin hiljaa että todennäköisesti se on vain nukkunut huoneessa. 

Ollaan tällä hetkellä myös selvitty 4-5 lenkillä päivässä. Yksikään asia ei ole tullut sisälle. Yöt ovat kuivia, tuo nukkuu yleensä mun vieressä sängyssä tai sitten lattialla sängyn alla. 



En tiedä mitä elämä tuo tullenssaan, enkä tahdo enää oikeastaan olla mistään varma. Keroon en tahdo kiintyä ennen kuin tiedän koiran täysin terveeksi. En voi vaan antaa itselleni siihen lupaa, vaikka kuinka rakas se olisikaan. 

Kyllä me tästä pikku hiljaa selvitään eteenpäin, vaikka välillä tuntuu olevan vaikeaa. Niin onneksi sitä varten on ystäviä keheen tukeutua. En varmasti pysyisi seisomaan ilman heidän tukeaan. Tämä on suutin syy miksi olen kaupunki ihminen. Enkä maalainen. 

maalla on hyvät ja huonot puolensa, niin kuin kaupungissa, mutta sydämeni on siellä missä ystävänikin. Eihän elämä olisi minkään arvoista ilman heitä. Joten tahdon vain sanoa Kiitos heille, että ovat jaksaneet jälleen yhden rankan ajan jakson olla tukenani ja piristää, 

Nyt me Keron kanssa totutellaan taas kaupunkilais elämään, kun taas jouluna saadaan lähteä maalle takaisin, mutta eiköhän me siitä selvitä! Kuten aina ennenkin.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Syksyn harmaudesta, valkeaan maahan

Syksy meni ja tuli, Mukanaan se toi paljon iloa, mutta myös surua. Jouduin tekemään raskaan päätöksen ja vielä selvitä siitä eteenpäin. Nyt vahvempana kuin ennen, kohti tulevaa. 

Oltiin viime viikolla Nitron, Norin ja Nuutin kanssa paimennus treeneissa. Itse olin keron kanssa kuuntelu oppilaana, samalla yrittäen kuvata koko hommaa. Mielenkiintoista se oli, sekä pojasta huomasi kuinka se oli kiinnostunut noista villahousuista. 




Olin kuvitellut paimennuksen jostain syystä nopeaksi lajiksi, vaikka se on itsessään todella rauhallista, koiran ja mielen hallintaa. Mielikuva nopeasti juoksevasta paimenesta, on kai jäänyt lapsuus ajan karjakoirasta. Tosin lampaan ja lehmän ajaminen on kaksi täysin eri asiaa. 

Olen ahkerasti valokuvannut, huomannut samalla kuinka kamera käsi kehittyy, ihan niin kuin piirustusten kanssa. Kun samaa asiaa jankkaa ja ehkä kysyy hieman apua, niin lopulta voi tuntea onnistuneensa jossain. 

En olisi ylä-asteen aikana uskonut, että minä hurahtaisin valokuvaukseen, aivan niin kuin kaverini ja siskoni. Tosin nautin huomattavasti enemmän kuvanmuokkauksesta, kuin kuvaus hommasta. Jotenkin se vain on semmoinen homma missä saa toteuttaa luovuuttaan ja on yksinkertaisesti hauskaa. 


Kero on ollut hieno poika, ollaan pienen muistutuksen jälkeen opittu kulkemaan jälleen vapaana. Hyvin se kävelee joko jalanvieressä, kun eksyy hieman kauemmaksi niin aina kääntyy kurkkaamaan tulenhan vielä perässä. Tulee myös nykyään 80% luokse kutsuessa. 

Istuminen sujuu ilman käsimerkkiä, tassua annetaan joskus liikaakin ja nyt ollaan aloitettu ehdollistaminen pilliin. Onhan se kätevä kapistus pelloilla. 


Sisäsiisteys on tähän päivään asti ollut hyvällä mallilla, tosin yhtenä päivänä Kero päätti liritellä kaikkien näiden viikkojen edestä sisälle,. Itsellä meinas huumori loppua koko hommaan, tosin iltalenkin jälkeen oltiin sitten molemmat paljon viisaampia ja rauhottuneempia. 

Niin siis ollaan aloitettu lenkkeily, vain lyhyt 2km lenkki. Puolet matkasta mennään metsätietä vapaana ja loput hihnassa. Pätevästi tuo pieni on hoitanut molemmat osuudet kuuliaisesti. 
Enää ei ole hihnakaan niin kamala kapistus kun oli ensimäisillä viikoilla.


Ensviikolla päästään vihdoin takaisin Knummelle. 

On ollut ihan siätämätön ikävä kaikkia ja eritoten kaupunki elämässä on vain niin paljon enemmän hohtoa, kuin tässä maalais tolloilussa... 

Kyllä olen asunut koko pienen ikäni maalla, mutta silti asun mielummin kaupungissa, kuin peltojen keskellä. Olen liian sosiaalinen erakoitumaan, vielä...

Eilen satoi kauan odotettu ensilumi maahan, ei voinut lapparin pennulla olla riemulla rajaa, kun pääsijuoksemaan ja pyörimään hangessa. Olihan siinä pakko itsellekkiin tulla parempi mieli, kun katseli toisen intoa. 

perjantai 6. marraskuuta 2015

Kaikkea elämästä

Vihdoinkin! Aikaa kirjoittaa. Tässä tuli hetkeksi rauhaa, pentu nukkuu tyytyväisenä yläkerrassa, tai itseasiassa koko talo on mennyt hiljaiseksi. Vanhempani lähtivät keskenään reissuun, tosin turhan lyhyeksi aikaa, koska palaavat jo huomenna. 



Oli niin mukavaa palata töistä, melkein tyhjään kämppään. Tässäkin istuessa, tulee mieleen se Kirkkonummen rauhallisuus, vaikka vuokra-asuminen on kallista, niin silti se on kaikki sen arvoista. Olen sosiaalinen ihminen, viihdyn muiden seurassa, mutta silti kaipaan aina sitä omaa rauhaa. Päädyin lopulta lopputulokseen, että olen sosiaalinen erakko! Ehkä sen takia tulen niin hyvin juttuun eläinten kanssa. 

Niistä puheen ollen, on tovi, jos toinenkin vierähtänyt tohon pentuun tutustuessa. Yhtenä päivänä haluaisin palauttaa sen, kun taas toisena pallottelen sitä maassa, kun mammanpoika on niin hassu. Että ihmisten aivot osaavat olla monimutkaisia!
Olen vahvasti sitä mieltä, että tuo pentu oli tarkoitettu tulemaan mulle, joku suurempi voima sai mut juttelemaan sen kasvattajalle vuosi sitten ja pitämään aktiivisesti yhteyttä, senkin jälkeen, kun hankin Kisben. Meidät oli tarkoitettu yhteen, alusta asti.

Vaikken usko jumalaan, niin voin sanoa että uskon siihen että jokin suurempi voima on aina jotenkin pelissä, kaikessa mitä tapahtuu meidän ympärillä. Voisin sanoa, että uskon loogisuuteen suurimman osasta ajasta. Kaikkea tulee mietittyä loogiselta kannalta, vaikken sitä usein näytäkkään. Ehkä siksi tarjoilija tutkinto vaihtui vaatetuspuolen saloihin. 

Mutta jatketaan Kerosta, mitä me sitten oikein ollaan duunattu näinä viikkoina, vaikka tuntuu ettei oikein olla tehty oikein mitään. Täällä osataan istua ja melkein odottaa, aika ei ole riittänyt joka päivä koulutukseen, mutten suinkaan kokonaan ole jättänyt sitä pois, yleensä ruokakupilla hiotaan noita molempia.

Myös yritin opettaa tuota antamaan tassua, tuloksetta. Ei vaan tuu mieleen, miten sen muka sitten opetin sen Kisbelle, joka oppi sen päivästä. Kaksi viikkoa ollaan sahattu, jokunen päivä, tuon maagisen "tassu" opin kanssa, ilman tuloksia. 
Lopulta päätin, että annetaan hetkeksi olla ja tehdään jotain muuta. 

Joten päädyin opettaa Keroa nousemaan kahdelle jalalle "tansimaan." Joka on ruvennut sujumaan yllättävän hyvin. Luokse tuloa hiotaan päivittäin, vielä on vaikeaa muistaa ottaa sitä kinkkua lenkeille mukaan, mutta pikku hiljaa hyvää tulee.
Koulutus tilanteessa käytän hanskoja käsieni suojana, en halua rikkoa tuon kinkku intoa, varsinkin kun se on muutenkin niin kranttu kaiken maailman ruuan suhteen. 
Joten miksi sitten kieltämään, jos toisella on selvästi moottori kinkkua kohtaan ja se oikeasti haluaa tehdä sen eteen töitä. 
Toki tulevaisuudessa tulen opettamaan pennun ottamaan ruokaa nätisti kädestä, mutta nyt se saa iskeä hampaansa niin kovaa kuin haluaa kinkkuun, olkoon näppini välissä vai ei. 

Myös ruoka on alkanut pikkuhiljaa uppoamaan paremmin, tosin se varmasti johtuu siitä, että vaihdoin 3krt ruokailun, vain 2krt:aan. Jotenkin kummasti se ruoka menee nyt paremmin alas, kuin ennen. Tosin päivinä jona ollaan treenattu, niin saattaa vain närppiä iltaruokaansa, mutta voiton puolella ollaan. Ainakin omasta mielestäni. 

Vielä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja viedä tota oikeasti hihnalenkeille. Täällä maalla tulee vaan niin helposti sorruttua tohon vapaana ulkoiluun. Oon vain pari hassua hihna lenkkiä tehnyt, muut on mennyt vapaana pihassa, joskus lähdetään pellolle juoksentelemaan, mutta vielä kokonsa puolesta Kero jää niin helposti isompiensa alle. 

Rohkeutta sille on tullut tosi paljon lisää, nyt se uskaltautuu jo leikkimäänkin muiden koirien kanssa, sain todistaa kuinka se oikein vaati kaverin pentua leikkimään kanssaan ja haki sitä painimaan. 
Olin ihan puulla päällä lyöty, koska olihan toi siihen päivään asti vain katsonut isompien leikkiä sivusta. 
Ajokortti olis niin kiva, että pääsis paljon helpommin miittailemaan toisia koiria, nyt pitää vain uskaliaasti kysellä et voiko joku heittää, tai onko jollain kiinnostusta tulla tänne maalle juoksuttaa koiriaan. 

Onneksi kaveripiirissä on niin paljon koiraihmisiä, ettei kysyminen ole vaikeaa. Joskus matka saattaa olla este, mutta onneksi Nuutti ja Nori ovat suhteellisen lähellä ja Nitro tottakai. Ettei ihan vaille koirakontakteja jäädä. Kirkkonummelle pääsyä odotellessa, sit on aina iltaisin puisotoilu seuraa ja päivisin saattaa päästä pellolle hyvässä seurassa. 

Vielä pitää jaksaa pusertaa työssäoppimisen loppuun ja sitten vihdoin pääsee kotiin.
  (Valokuvaus on taas astunut voimaan, oman kuvani eivät ole vielä saaneet vesileimaa, mutta kaksi ensimäistä, sekä viimeinen kuva ovat minun ottamia ja muokkaamia. Toivottavasti tykkäätte!)

tiistai 3. marraskuuta 2015

Totuus mun silmin

miten meillä on mennyt. Kaikki pyörii tottakai pennun ja töiden ympärillä, jos omaa aikaa mielii, niin se sitten järjestetään töissä. 

Iltapäivällä kaikki aika menee pennun ulkoiluun, ruokintaan ja joskus käydään isää auttamassa navetassa ja sitten jo pitää mennä nukkumaan, sitten vaan aloittamaan kaikki alusta! 

Ainakaan ei tule tylsiä hetkiä, vaikka välillä aika tuntuu loppuvan kesken.
Tossa hetki sitten naureskelin: " Mikä on loma- ja arki pennun ero?" " Se, että Kero osaa vain istua." 


Tottahan tuo on joka sana, lomalla sitä ehtii kouluttamaan pennulle paljon enemmän, nyt tuntuu ettei aika riitä, ei millään. Vaikka jatkuvasti treenataankin luoksetuloa ja kupilla odottamista.

Nyt tuntuu paremmalta, mutta samalla miettii etten olis niin huonossa tilanteessa rahallisesti, jos Kisbe olis vielä Hengissä. Jälkeen jäi katkeruutta, kyyneliä ja velkaa, sekä laskuja. Siihen kun yhdistää tuon mun pienen sydämen korjaajan... Noh lopputuloksenhan arvaa varmasti moni. 

Vuokra, työssäoppimis matkat, ruoka, laskut ja siihen vielä päälle velat. Ei sitä stressin määrään, tänään sitä ensimäistä kertaa tajusi kuinka paskaa on olla aikuinen. Tiedän että tällä hetkellä näen vain sen paperin likaisen puolen, tiedän että tää tilanne helpottaa, todennäköisesti jo parissa kuukaudessa, mutta nyt se tuntuu vain niin hirveän suurelta palalta niellä. (Joskus jopa mahdottomalta.)


Onneksi tässä on myös positiivisia asioita, nimittäin oon suorittanut työssäoppimistani kunnialla loppuun, vielä pitäisi 6½ viikkoa enää jaksaa, sitten pääsee jälleen Knummelle, jonne kaipaan enemmän kuin mitään muuta. 

Nukun nykyään ilman lääkkeitä, uni rytmi on parantunut huomattavasti ja huomaan nukkuvani melkein koko yön, ilman heräämisiä. Kai pentuarjesta on jotain hyötyä, vaikkei sitä aina myönnäkkään. 

Kisbe alkaa näkymään päivä päivältä haaleammin, mutta pystyn miettimään sitä pientä hännän huiskutajaa, ilman katkeruutta  ja suurta surua. Aikahan lopulta kultaa muistot, toivon, niin tässäkin tapauksessa käyvän. 

Sekä ollaan koettu hieman edistymistä, meinaan meillähän kävellään vihdoin hihnassa! Kyllä se oli pienoinen ongelma näin aluksi, mutta lopultahan siitäkin suoriuduttiin voittajina. Nähtävästi tällekkin myrskylle löytyy se sateenkaari, mistä pitää kiinni. 
Koskaan ei kuulu luovuttaa. Joskus pitää kaatua, että voi nousta ylös.

Yhtenä iltana kun ahdistuin, tunsin pienen painon kiipeävän päälleni: " Ei hätää, tässä mä oon, kyllä me vielä selvitään."  Jolloin kaikki huolet kaikkosivat, ainakin hetkeksi.